Vuoden 2012 sukukokous

Matti Pankakosken juhlapuhe

Liisan ja Anteron perheen kotiutuminen Lepaalle sodan jälkeen

Hyvät sukulaiset,

Meidän perhe, siis Liisa ja Antero Pankakosken perhe, tuli Lepaalle Järvenpäästä. Päädyime sinne sukulaistaloon muutaman mutkan kautta Sortavalasta lähdön jälkeen. Isä vapautui sotapalveluksesta loka-marraskuun vaihteessa 1944 ja meni entiseen työhönsä Yliopiston kasvitieteenlaitoksen assistentiksi, lähti aamulla puoli kuudelta junalla ja palasi illalla kello kuudelta ja kahtena päivänä viikossa puoli yhdeltätoista, sikäli kun junat kulkivat aikataulussa. Silloin myöhästymisen syy ei niinkään ollut tekniikka vaan märät halot. Isä totesi, että tieteellisen työn tekeminen niissä olosuhteissa oli mahdotonta, perhe kasvoi eikä toimeentulo kovin hääviltä näyttänyt. Perheeseen kuului silloin vanhempien lisäksi kaksi poikaa, minä ja Pekka. Niinpä isä päätti hakea opettajan paikkaa kolmelta paikkakunnalta, mutta kesken hakuprosessin hänen opiskelutoverinsa Antero Vaarama kysyi, onko hän kiinnostunut paikasta Lepaalla. Vaarama oli lähdössä Turun lähelle Piikkiöön kasvinjalostajaksi. Eli tulomme Lepaalle oli sattumien summa, niinkuin varsin usein työuran varrella on. Merkittävä syy Lepaan valitsemiseen oli, että viran ohessa sai neljän aarin puutarhapalstan ja että Lepaalla oli mahdollisuus lisämaan vuokraamiseen. Sodan aikana perhe oli oppinut, kuinka ensiarvoisen tärkeää omatoiminen ravinnonhankinta oli korttiannosten lisäksi.

Isä-Antero tuli tänne huhtikuun alussa 1945 kuudentoista kanin ja muutaman kanihäkin kanssa. Lepaalla oli silloin normaalisti yksi puutarhaopistokurssi ja kaksi koulukurssia ja näiden säännöllisten kurssien lisäksi pikakurssi kotiutetuille rintamamiehille, joiden opinnot olivat jääneet kesken. Opetusaineina isällä oli kasvitiede ja kasvinsuojelu sekä äidinkieli, pääasiassa ainekirjoitusta ja siihen liittyvää tyylioppia sekä oikeakielisyysohjeita.

Me muut odotimme vielä Vaaraman asunnon vapautumista ja Simon, Eskon, Marjan, myöhemmin Marja Kristiinan syntymää. Kertuksi ristitty tyttö syntyikin toukokuun loppupuolella ja kesäkuun alkupäivinä koko perhe pääsi muuttamaan. Kun äiti ilmoitti tyttären syntymästä, vastasi isä, että "Täälläkin on perhe lisääntynyt yhdellä emälampaalla ja kahdella kuukauden vanhalla pikkupässillä. Ostin ne eilen Lahdentaan kartanon huutokaupasta". Toista pässiä isä tarjosi siskolleen Pirkko Voipiolle, joka muutti hieman myöhemmin asuntoomme poikiensa Heikin ja Jukan kanssa. He asuivat kanssamme lokakuun alkuun saakka kunnes heidän asuntoasiansa järjestyivät Kotkassa. Käytössämme oli iso virka-asunto kartanorakennuksen ns. Johtolan toisessa päässä ja siellä oli tilaa myös isovanhemmille, jotka muuttivat luoksemme isoisän jäädessä eläkkeelle kaksi vuotta myöhemmin. He muuttivat Sortavalan seminaarin miesluokan mukana Raaheen. Meillä he asuivat yläkerran huoneessa, joka nyt toimii morsiussviittinä. Se, mitä tässä kerron, perustuu pääosin vanhempien ja isovanhempien kirjeenvaihtoon, isän myöhempiin muisteluihin sekä Tyrvännön historiaan ja jotain saattaa seassa olla omakohtaistakin.

Ylipuutarhuri oli katkera, kun Tyrvännön kuntaan saatu salpietari jaettiin pelkästään maatalouskerholaisille (4H), eikä puutarhaopisto saanut mitään. Naulojen ostoluvan saattoi kunnan kansanhuoltolautakunnasta kyllä saada, mutta nauloja ei niinkään ollut kaupoissa. Ja kun meidän lampaamme pääsivät syömään kuumentunutta ruohoa niin, että ne jouduttiin äkkiä teurastamaan, oli ensin haettava Tyrvännön kunnantoimistosta suolan ostolupa, ja sitten isä ajeli pyörällä etsimässä suolaa, jota viimein löytyi eräästä Parolan kaupasta. Myös polttopuista oli ensimmäisinä vuosina pulaa. Opiston päärakennusta ei lämmitetty lainkaan kurssien päätyttyä toukokuun alussa. Samoin oli meillä suuren salin lämmittämisen laita. Senverran sitä lämmitettiin, että kasvit säilyivät hengissä ja joulujuhlaa varten sitä lämmitettiin tilapäisesti. Minun nimipäivänäni helmikuussa -46 vanhemmat päättivät kutsua kaikki 20-30 meidän ikäistämme lasta ja äiti huolehti siitä, ettei kukaan päässyt vilustumaan, kun sali piti ottaa käyttöön. Polttopuut tosin kuuluivat virka-asunnon vuokraan ja niiden kuljettamisesta asuntoihin huolehtivat pääasiassa harjoittelijat. Toinen perheiden arvostamista eduista oli kesäaikana oppilaspäivystäjän jakama jää. Se auttoi suuresti ruokatalouden suunnittelussa, kun jääkaappeja ei ollut. Jää nostettiin talvella ylävirrasta ja säilytettiin hautausmaan sakastin takana purujen alla, josta sitä lohkottiin ruokalan lisäksi perheiden kuistille jättämiin astioihin.

Kotieläimiä oli sodan jälkeen melkein kaikilla perheellisillä. Lehmiäkin oli kaksi, johtaja Haapasella ja hedelmän viljelyn lehtorilla Lehtosella. Johtajan lehmälle oli aidattu laidun hedelmätarhan verkkoaidan ja rannan väliltä, kivikkoryhmä mukaanluettuna. Se oli sotavuosina pitänyt jättää hoitamatta eikä laiduntamisesta enää huonommaksi mennyt. Kiertokäynnin yhteydessä tulette näkemään sen nykyisen kunnon. Enin osa henkilökunnan kotieläimistä majaili vanhassa sikalassa kartanon hautausmaan lähellä. Oppilaitoksen ruokalan sioille oli äskettäin rakennettu uusi sikala ja vanha oli jätetty purkamatta. Isän mielestä se oli kuin Noakin arkki. Yhden lehmän ja muutaman lampaan ja sikojen lisäksi oli seinille naulatuissa häkeissä kanoja ja muutama kaniinikin. Kanat kuopsuttivat kuivikkeitaan alas lampaiden villoihin. Siellä me poikaviikarit pyydystimme hiiriä ja rottia ja opetimme niitä uimaan halkoliiterin nurkalla sadevesitynnyrissä. Kesäksi siat muuttivat ulkotarhoihin, lampaat ja kanit puistoon. Toisten lampaita pidettiin siirrettävissä rimahäkeissä ja toisten liekaan sidottuina. Edelliset jättivät puistonurmikkoon neliskulmaisia kehiä, jälkimmäiset pyöreitä.

Meille käytiin hakemassa porsas äidin äidin kotitilalta Kokemäenjoen varresta syksyllä 1945. Sika ei ehtinyt kasvaa jouluun mennessä kovin suureksi, eikä sitä silloin teurastettu. Helmikuussa -46 isovanhemmat saivat Raaheen kirjeen, jossa kerrottiin, että sika "Manta" kuolee kohta, niin että jos saatte ilmoituksen kirjapaketin tulosta, niin hakekaa se pian postista. Myöhemmin tulleessa kirjeessä kerrottiin, että Manta teurastettiin ja luovuttaa piti kaikkiaan 24 elintarvikekorttia. "Olemme pitkästä aikaa nauttineet "läskisoosista", maksalaatikosta ym. herkuista. Liisa lähetti tänään teille maistiaispalan. Pakettia ei saanut kirjan malliseksi jonkavuoksi se varustettiin kalossien nimellä. Toivottavasti silti maistuu".

Virran rannassa oli yli 100-henkisen yhdyskunnan ainoa sauna ja pesutupa. Saunassa kylvettiin kolmena loppuviikon päivänä. Henkilökunnan vuorot olivat lauantaisin, ensin naisten ja pikkulasten yhteinen vuoro ja illemmalla miesväen. Vesi kuumennettiin pesutuvan muuripadassa, jonka läpimitta oli melkein metri niinkuin kiukaankin, ja metrisillä haloilla niitä lämmitettiinkin. Pesutuvassa pesivät alkuviikolla pyykkiä sekä talon pyykkäri että henkilökunnan naiset vuoroillaan. Mutta tämä oli vain osa rakennuksen käytöstä. Syysteurastusten aikaan pesutupaan tuotiin sekä ruokalan että henkilökunnan siat, ripustettiin kattokoukkuun ja kaltattiin kiehuvalla vedellä. Kattokoukussa riippuivat myös nyljettävät lampaat. Lampaannahoille ei saanut silloin parkituslupaa, mutta sensijaan sai myyntitodistusta vastaan kengänostoluvan. Seuraavana vuonna ei saanut parkituslupaa, eikä myyntitodistuksella kengänostolupaa, vaan ainoastaan ostoluvan mitättömälle määrälle pohjanahkaa, melkeinpä vain puolipohjiksi, joita sai muutenkin. Parasta oli siis antaa nahan riippua "orsivuotana" parempia aikoja odottelemassa.

Muuripadassa keitettiin kaikki keittopyykit. Teurastusten jälkeen siinä keitettiin saippuaa ja muutamana syksynä sokerijuurikkaista siirappia. Perunannoston jälkeen pesutuvassa tehtiin perunajauhoja maatalousnaisten myllyllä, ja saunassa palvattiin kinkkuja joululoman aikana. Kinkut riippuivat lauteiden yläpuolella ja niiden alla oli kinkun omistajien astioita tippuvan rasvan keräämiseksi.

Kirjeessä 25.10.1945 kerrotaan siirapin teosta seuraavaa: " Olemme tehneet perunajauhoja ja viime päivinä keittäneet siirappia. Juurikkaat keitettiin ensin saunan edessä muuripadassa ja puristettiin sitten "maatalousnaisten" kiertävällä puristuskoneella, sitten haihdutettiin liemi alustavasti isossa padassa ja haihdutusta jatketaan vielä parhaillaan keittiössä. Eilisen, tämänpäivän ja kai vielä huomisen on siirappikattilat kiehuneet hellalla, ja olemme nauttineet makean yltäkylläisyydestä, kun siirapin päältä kuorittua vaahtoa on maisteltu milloin leivän päällä, korvikkeessa, puuron silmänä tai paljaaltaan. Toisen puristusvaiheen liemestä uhrasimme puolen ämpärillistä kaljaksi, ja siitä tuli erinomaisen hyvää. Siirappi tuli tällä kertaa aivan ensiluokkaista, kirkasta eikä yhtään kitkerää, ja sitä saamme arviolta n. 8 kg, ehkä vähän enemmänkin".

Pienyrittäjyyden seurauksena oli jo sodan aikana kehittynyt monenlaista jatkojalostusta ja vaihtamismahdollisuuksia, niin ettei kaikkia käsittelyvaiheita tarvinnut itse opetella. Lampaan- ja kaninnahkojen muokkaajia löytyi helposti. Lampaiden villat sai Hämeenlinnassa sellaisinaan vaihtaa paksuun harmaaseen sukkalankaan. Loukutetulla ja lipsutulla pellavalla saimme Tampellalta pellavaisia pyyheliinoja, ja angorakaniinien villalla vaihdoimme eräästä helsinkiläisestä liikkeestä naisten sukkia. Näin osallistuimme senaikaiseen "tuotantokamppailuun", kuten iskusana kuului.

Kaikki käyttövesi sekä rakennuksiin että viljelyksille otettiin 1940-luvulla Lepaan virrasta. Sen laatua ei voinut kovin hyväksi kehua, kun Hämeenlinnan jätevedetkin juoksivat puhdistamattomina Vanajaveteen. Henkilökunta oli jo tottunut pöpöihin, mutta uudet oppilaat olivat alkuun mahataudissa, kunnes tottuivat uusiin aromeihin. Porakaivo saatiin vuonna 1956 ja kun sen tuotto kävi riittämättömäksi, ruvettiin vettä ottamaan 1980-luvulla Suontaan harjusta.

Liikenneyhteydet tänne olivat sodan jälkeen heikot. Isovanhemmat saivat Raaheen ohjeita Lepaalle tulosta seuraavasti: " Laivamatka on kaikista tänne pääsytavoista hauskin ja myös matkatavaran kuljetuksen kannalta mukavin, niin että jos se vain sopii junamatkaan sieltä tullessa, niin suosittelemme ehdottomasti sitä. Laiva lähtee läheltä sitä siltaa, jonka yli mennään kaupungista asemalle, kaupungin puoleiselta rannalta klo 11.30. Laivan nimi on "Into". Linja-auto lähtee klo 13 ja maitoauto klo 15, kumpikin kirkon takaa". Maitoauto oli häkäpöntöllä toimiva nk. "sekaretku", jossa oli muutama penkki hytissä ja loput maitotonkkien, kalalaatikoiden ja säkkien päällä takana rättikaton suojassa. Tätä sekaretkua piti usein työntää Vesunnan mäessä tai hypätä autosta kävelemään, koska puukaasutin ei jaksanut vetää täyttä kuormaa. Myöhemmin minun kouluaikanani linja-autoja kulki joka tunti joko suoraan Aulangon kautta tai Pälkäneen tietä Parolan kautta. Nyt ollaan palattu linja-autoyhteyksissä taas 40-luvun tasolle. Henkilöautoja alkoi ilmaantua vasta 1950-luvun puolella. Niihin aikoihin kerrottiin, miten eräs entinen Lepaan oppilas oli saanut täältä Ruotsiin tuoreita Lepaan kuulumisia: "Simbergillä on uusi auto ja Pankakoskella uusi potkulauta".

Tyrväntö oli vielä sodan jälkeenkin jakautunut luokkayhteiskunta. Tyrvännön historian mukaan täällä kapinaksi kutsutun, vapaussodan, kansalaissodan, aikana tyrväntölaisiä kuoli ensin punaisen terrorin ja sitten valkoisen terrorin seurauksena kahden kuukauden aikana kesällä ja syksyllä 1918 enemmän kuin talvi- ja jatkosodassa yhteensä. Lapsen mieleen ei jäänyt sellaisia jännitteitä tai sanankäyttöä, jota Sortavalasta tulleet aikuiset kummeksuivat. Karjalaisten tulo sodan jälkeen, urheiluharrastusten ja seuratoiminnan lisääntyminen liennyttivät vähitellen pahimmat ristiriidat. Heti talvisodan alkaessa tulivat kivennapalaiset ja myöhemmin vuokselaiset maanviljelijät. Heille lohkottiin Lepaan tilan maista viljelytiloja ja aluetta alettiin kutsua Peltokyläksi. Tyrvännön asukasluku kasvoi neljänneksen ja samalla kunnan poliittiset voimasuhteet muuttuivat. Isä toimi paikallisen karjalaseuran sihteerinä ja oli heidän edustajanaan piirijärjestössä. Karjalaseura järjesti huvitilaisuuksia eri puolilla kuntaa, isä juonsi tilaisuuksia ja lausui runoja, äiti myi pääsylippuja ja ohjasi tanssiesityksiä. Saaduilla tuloilla hankittiin koneellinen pellavaloukku siirtoväen yhteiskäyttöön. Suunnitelmissa on mm. oja-aura ja sokerijuurikas- ja omenapuristin, myöhemmin ehkä myös sähkömakeli.

Lepaa oli sodan jälkeen hyvin tiivis yhteisö, kuten varmaan muutkin sisäoppilaitokset, pienet tehdaspaikkakunnat ja sairaalat. Naapurit tunnettiin ja heitä pyrittiin auttamaan mahdollisuuksien mukaan. Täällä oli tapana viettää nimi- ja syntymäpäiviä suuremmalla joukolla kutsumalla paikalle myös naapureita. Lehtosen kana hautoi meille kananpoikasia. Meidän vene, joka viimein löytyi jostain siirtoväen tavaroiden keräilypisteestä, oli virran toisella rannalla asuvan Lepaan työntekijän käytössä ja vastineeksi saimme litran kurria päivässä. Elämä kulki vellikellon tahdissa. Kun oppilaspäivystäjä soitti kelloa kutsuakseen oppilaat syömään tai korvikkeelle, tiesivät lapset tulla kotiin tai äidit lähtivät heitä etsimään hiekkalaatikolta, puistosta tai ongelta rannasta, talvisin sikalanmäestä laskettelemasta.